tiistai 1. maaliskuuta 2016

"I'm not telling you it's going to be easy, i'm telling you it's going to be worth it."

Noniin nyt olisi tarkoitus hiukan kertoa tuntemuksia kolmen kuukauden matkasta. Tähän on mahtunut monenlaisia tunteita ja ajatuksia eikä niitä voi täysin sanoin selittää, mutta yritämme parhaamme. :)

Matkan alkutaipaleella joulukuussa ensimmäiset viikot elimme jonkinlaisessa shokissa. Kulttuurien erilaisuus, hygienian taso, vieras kieli, elinolosuhteet ja kuumuus vaativat aikaa sopeutumiseen. Olo tuntui välillä hiukan epätodelliselta ja tuntui kuin olisi jonkinlaisessa unessa. Ympäristö, johon menimme, vaati sopeutumista myös fyysisesti. Joka päivä tuli jotain uutta ja se vei paljon voimia. Nukuimme 12 tunnin unia sikeästi väsymyksestä, mutta samalla olimme täynnä intoa uusille kokemuksille. Pikku hiljaa joulukuun edetessä mielikin alkoi sopeutua ja pääsimme vauhtiin myös koulun sekä farmin työskentelyn osalta.

Vuoden vaihtuessa aloimme olla kuin kalat vedessä gambialaisessa kulttuurissa. Meille oli muodostunut päivittäiset rutiinit niin landella kuin koulussakin, jotka rytmittivät viikkojamme. Saimme myös kaksi uutta suomalaista joukkoomme ja teimme muutamia reissuja yhdessä ympäri Gambiaa.

Tässä vaiheessa tuntui kuin meillä olisi jo toinen koti täällä. Olimme saaneet ystäviä ja työmme koulussa alkoi tuntua merkitykselliseltä ja myös hitaasti tuottaa hedelmää. Elimme tasaista arkea, jossa oli monenlaisia tärkeitä hetkiä kuten yhteiset ruuanlaittohetket nuotiolla, vierailut kylän perheissä, kauppiaan tapaaminen ostoksia tehdessä, iltalenkit viereiseen kylään ja banaaniplantaaseille, iltanuotiolla yhdessä jutustelu omalla landella sekä monet muut arkiset hetket. Jokaiseen päivään mahtui aina jotain hullunkurista eikä yksikään päivä ollut samanlainen. Kaiken tämän myötä myös tunneside kylään ja ihmisiin sekä koulun lapsiin vahvistui.

Viimeiset viikot ovat olleet tapahtumarikkaita ja vauhdikkaita. Tekemistä on riittänyt niin työn puolesta kuin kylänkin ja olemme saaneet vierailla useissa häissä sekä nimenantojuhlissa. Aika kiri loppua kohden hurjaa vauhtia, mikä tuntui ristiriitaiselta. Ikävä on jo Suomeen kova, mutta samalla mielessä pyörii suru ja haikeus tulevista hyvästeistä ja kylän jättämisestä taakse.

Kaiken kaikkiaan kokemus on ollut äärimmäisen rikastuttava ja mieleenpainuva, vaikkakin matkaan on sisältynyt vaikeitakin hetkiä. Olemme kasvaneet ihmisinä monella tapaa. Matka on mahdollistanut matkan myös omaan itseensä sekä kasvattanut omaa opettajuutta. Opettajina olemme joutuneet pohtimaan monikulttuurisuutta ja sen haasteita, eriävän kotikasvatuksen merkitystä opetukseen koulussa, kommunikointivaikeuksia yhteisen kielen puuttumisen vuoksi, välittämisen ja rakkauden merkitystä lapsen hyvinvoinnille sekä oman luovuuden kehittämistä ja oman ammattitaidon riittävyyttä. Huomaamme olevamme paljon valmiimpia opettajia kuin tänne lähtiessämme, vaikkakin ei koskaan valmiita. ;)

Itseluottamus ja rohkeus matkustaa eri kulttuuriin, elää paikallisen kulttuurin mukana sekä toimia opettajana ulkomaille on kehittynyt. Ymmärrys kielen ja kulttuurin syvyydestä ja sen vaikutuksesta täällä asuviin ihmisiin on avartanut suuresti. Tuntuu kuin olisimme saaneet nähdä kulttuurin jäävuoren huipun alle ja nähdä se kaikki, mistä jäävuori muodostuu. Ajallisesti kolme kuukautta on ollut tämän kaiken avartumiseen välttämätön. Tuntuu, että viimeisen kuukauden aikana olemme nähneet tuplasti  enemmän kuin kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Kotiinpaluu alkaa lähestyä, mutta kuka tietää, kuinka paljon tästä jäävuoresta jää vielä näkemättä.

Viimeinen viikko on käynnistynyt ja mieli alkaa valmistautua jälleen muutokseen kuten kotoa lähtiessä. Ennen tätä saamme tutustuttaa kaksi uutta suomalaista jatkamaan työtämme. Se lämmittää mieltä, kun tietää, että seuraavat jatkavat siitä, mihin me olemme päässeet ja tiedämme, että he tulevat tekemään työtä sydämellä.


maanantai 29. helmikuuta 2016

Toiminnallista matikkaa ja tunnekortit

Viimeisten viikkojen aikana toteutimme muutamia suunnitelmiamme. Suuren ikäjakauman vuoksi meidän tuli pohtia, kuinka saamme eri ikätasoille sopivan haastavia, mutta ei liian vaikeita tehtäviä. Onneksi meitä oli yhteensä 4 suomalaista opettajaa sekä yksi paikallinen vapaaehtoinen tulkki.

Jaoimme ison ryhmän kahtia niin, että pienet lapset jäivät Idan ja Raitan hoiviin leikkihetkeen. Heidi ja Emma ottivat isommat lapset ulos, jossa he istuivat piiriin yhdessä. Tavoitteena oli harjoitella lukuja 1-5 pullonkorkkien avulla siten, että jokainen lapsi otti sen määrän korkkeja kuin opettaja näytti sormia. Tämän jälkeen oppilaat harjoittelivat myös hiekkaan numeron piirtämistä. Opettaja kirjoitti hiekkaan numeron, jonka verran oppilaan tuli näyttää korkkeja opettajalle. Loppuajasta tehtävä eteni vielä hiukan haastavemmalle tasolle niin, että opettaja pyysi ottamaan esimerkiksi kaksi korkkia lisää jo aiempiin ja oppilaat tämän jälkeen laskivat yhdessä ääneen korkkien lukumäärän ja kirjoittivat hiekkaan. Pullonkorkit myös palautettiin samalla tyylillä niin, että opettaja pyysi palauttamaan esimerkiksi 1 korkin ja tämän jälkeen oppilaat laskivat monta korkkia jäi jäljelle.

Tunti sujui hienosti ja isommat oppilaat olivat innoissaan, kun saivat heidän tasoonsa riittävän haastavia tehtäviä. Aluksi he hiukan hämmentyivät, sillä toiminnallisuus ei ole heille tuttua, mutta kun he ymmärsivät idean, he motivoituvat harjoituksesta. Tulkki oppilaan ja opettajan välissä on välttämätön tehtävänannon ymmärtämiseksi. Lisäksi ryhmän jakaminen pienemmäksi helpottaa oppilaiden keskittymistä sekä opettajan on helpompi auttaa jokaista yksilöllisesti sekä tunnistaa myös tukea tarvitsevat oppilaat.

Lisäksi olemme käyttäneet tunteiden opettelussa ja tunnistamisessa apuna tunnekortteja. Kortin toisella puolella on kirjoitettuna tunne englanniksi ja toisella puolella kasvojen kuva tunteesta. Joka päivä kysymme, kuinka oppilaat tuntevat tänään ja he saavat tulla valitsemaan kortin sekä näyttämään tunteen omilla kasvoillaan. Kulttuurissa negatiivisten tunteiden näyttäminen ei ole tavallista, joten olemme yrittäneet opettaa lapsille myös negatiivisten tunteiden sanoittamista. Lapset tykkäävät tunnekorteista ja he ovat oppineet myös sanoittamaan omia tunteitaan kuten itkutilanteissa.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kylän naisten tapaaminen

Tammikuussa sovimme kylän naisten presidentin kanssa yhteisen tapahtuman järjestämisestä naisille.   Naiset tekevät kylässä aamusta iltaan töitä, ja halusimme tavata heidät kylän keskuksessa kaivolla järjestääksemme heille naisten illan. Tavoitteenamme oli saada keskustelua erilaisista naisten elämään liittyvistä teemoista niin, että naiset olisivat itse osallisena kertomassa neuvoja ja mielipiteitä. 

Ensiksi kerroimme, miksi haluamme tavata heitä ja viritimme keskustelun lapsen kehitykseen esittämällä kysymyksiä kuten miksi heidän mielestään lapsi itkee ja kuinka siihen tulisi reagoida. Tästä syntyi vilkas keskustelu ja naiset mielellään kertoivat ajatuksiaan. Keskustelun lomassa halusimme kertoa lapsen kehityksestä, uhmaiästä sekä kuinka vanhemmat voivat reagoida lapsen itkuun. Oman kasvatustapansa lisäksi naiset olivat avoimia uudelle tutkimustiedolle, jonka mukaan lapseen kohdistuva huolenpito ja rakkaus vaikuttavat positiivisesti lapsen psyykkiseen ja fyysiseen kehitykseen. 

Lisäksi otimme puheenaiheeksi naisten oman jaksamisen arjessa. Kylän naiset hoitavat lapset, kantavat veden kaivolta, tekevät tulen ja ruuat, pesevät käsin pyykit sekä siivoavat kodin sekä lisäksi käyvät puutarhalla hoitamassa viljelmiään. Tähän kaikkeen kuluu päivässä 12 tuntia eikä taukoja juuri ehdi pitää. Olemme huomanneet, kuinka tärkeää on puhua tästä asiasta sekä kertoa, että on hyvin luonnollista, että he tuntevat väsymystä ja uupumusta sekä negatiivisia tunteita. Kulttuurissa kielteisten tunteiden osoittaminen ja niistä puhuminen ei ole tavallista, mutta olemme huomanneet, että naiset kaipaavat keskustelua. Naiset reagoivat aiheeseen heidän tapaansa hiukan nauraen, mutta luulemme, että he ymmärsivät asian merkityksen. 

 Tapaaminen oli antoisa ja naiset nauttivat yhteisestä lepohetkestä. Tunnelma oli lämmin ja avoin ja pääsimme hyvin lähelle kylän naisten ajatuksia sekä tunteita tapaamisessa. Naiset olivat kovin otettuja halustamme auttaa heitä ja kertoivat arvostavansa meitä sekä työtämme heidän lasten hyväksi kyläkoulussamme. 

Kieli ja kurinpito

Luokassamme on monen eri heimon edustajia ja heillä on eri kieli. Kylämme pääkieli on wolof. Paikallinen vapaaehtoinen opettajamme tulkkaa opetuksemme wolofiksi, mutta kaikki lapset eivät täysin ymmärrä sitä. Meille haasteeksi on muodostunut kommunikointiongelmat yhteisen kielen puuttumisen vuoksi. Opetuksen lisäksi kurinpito ja ryhmähallinta on hyvin haastavaa. Jos paikallista tulkkaajaa ei ole, on ryhmähallinta vaikeaa. 

Olemme joutuneet soveltamaan suomalaisia opetus- ja kasvatusmetodeja sekä kunnioittamaan myös paikallisen kulttuurin käytäntöjä. Osaksi olemme pyrkineet tuomaan suomalaisen koulujärjestelmän opetus- ja kasvatusmetodeja, mutta ne eivät suoraa toimi tässä kulttuurissa. Olemme jopa joutuneet selittämään toimintaamme paikallisille opettajille, jotka ovat olleet hiukan epäileväisiä ammattitaitoomme. Myös kotikasvatus on täysin erilainen kuin Suomessa, sillä lasten fyysinen kurittaminen on hyvin yleistä. 

Kun joulukuussa saavuimme kylään, koulussa kurinpito hoitui kepin avulla. Opettajat uhkailivat ja pelottelivat lyömisellä, jonka avulla he saivat lapset käyttäytymään kuten halusivat. Tämä oli yksi asia, johon halusimme puuttua niin oppilaiden kuin opettajien osalta näyttämällä omaa esimerkkiä muunlaisesta toiminnasta sekä kertomalla lapsen kehityksestä sekä fyysisen väkivallan vaikutuksista. 

Yhteisen kielen puuttumisen vuoksi olemme joutuneet luomaan yhteiset säännöt, joiden mukaan toimimme. Hiljaisuutta vaadimme käsimerkillä sekä yhteisellä taputusrytmillä, joka hiljenee. Nämä ovat osoittautuneet toimiviksi keinoiksi, jotta saamme lasten huomion ilman uhkailua. Luokassa lasten välisessä vuorovaikutuksessa on hyvin paljon fyysistä kontaktia kuten hakkaamista ja potkimista. Olemme käyttäneet rangaistuksina jäähypenkkiä, tavaroiden pois ottamista, paikan vaihtamista luokassa ja ääritapauksissa holding-otetta. Kaikissa tapauksissa olemme pyrkineet toimimaan johdonmukaisesti niin, että lapset ymmärtävät syyn rangaistukselle sekä tekojensa seuraukset. Lisäksi olemme pitäneet yhteisiä koko luokan keskusteluja toisten kohtelusta sekä ystävyydestä sekä luokan yhteishengestä ja toimivuudesta. Opettajina olemme pyrkineet sanoittamaan tunteita ja ajatuksia, miltä meistä tuntuu toisten huonosti kohtelu. Kulttuurissa tunteiden sanoittaminen ei ole yleistä ja sen vuoksi olemme yrittäneet opettaa, kuinka keskustelun avulla voi kertoa omia tuntemuksia kuten suuttumista tai surua. 

Kolmen kuukauden aikana olemme saaneet huomata merkittävää kehitystä luokassamme, mutta jotta tämä jatkuisi ja kehittyisi tulevaisuudessa, on erittäin tärkeää, että opetus ja kasvatus on johdonmukaista ja jatkuvaa. 

perjantai 5. helmikuuta 2016

Työskentelystämme nurseryssa

Työskentelemme paikallisessa koulussa. Koulu on pieni, jossa lapsia on noin 90, joista 60 lasta on ykkösluokassa ja noin 30 lasta nurseryn puolella. Meidän työmme painottuu nurseryn puolelle. Nursery on siis verrattavissa meidän esikouluun. Paikallisen nurseryn oppilaat ovat 2-6- vuotiaita, joten lähtötaso luokassa on todella vaihteleva.

Nurseryn puolella on käytetty paljon opetustyyliä, jossa lapset toistavat opettajan perässä. Olemme testanneet täällä oppimiamme taitoja ja tämän viikon ajan olemme painottaneet opetusta toiminnalliseen suuntaan. Tämän viikon tavoitteenamme on ollut opetella A-kirjainta ja sen ohella harjoitella erityisesti silmä-käsi yhteistyötä ja hienomotoriikkaa. Lisäksi olemme harjoitelleet ahkerasti koulukäyttäytymistä. Olemme myös tuoneet tunteihin tiettyä rutiinia, jotka toistuvat joka päivä. Näiden avulla haluamme viestittää lapsille turvallisuuden tunnetta ja tietoa siitä mitä koulupäivä pitää sisällään.

Meidän koulupäivämme alkaa aima yhteisellä aamuhetkellä. Olemme ottaneet lapset aktiivisesti mukaan tähän ja kaikkiin muihinkin hetkiin. Aamuisin käymme läpi päivän ja kuukauden, jokainen lapsi saa vuorollaan tulla eteen kertomaan mikä kirjain on kyseessä ja kiinnittää sen sitten taululle. Näin kirjoitamme viikonpäivän ja kuukauden näkyviin, samalla lapset saavat harjoitusta aakkosiin. Tämän jälkeen laulamme yhdessä aakkoslaulun, jonka he ovat oppineet erityisen hienosti.




Toinen tuttu rutiini on, että käymme lävitse tunnetiloja. Olemme valmistaneet kasvojen kuvia, jotka esittävät erilaisia tunnetiloja. Käymme yhdessä lävitse tunnetilan ja lapset saavat esittää miltä mikäkin tunnetila näytää.



Toistamisen sijaan olemme lähteneet käymään lävitse A-kirjainta erilaisin toiminnallisin keinoin. Olemme piirtäneet A-kirjainta ilmaan, rakentaneet kirjainta pullonkorkeista ja kirjoittaneet A-kirjainta paperille. Tänään viikon viimeisenä päivänä kysyessämme mikä A-kirjain on, jokainen lapsista tiesi kirjaimen.





Myös paljon muuta olemme myös tehneet kuluneina viikkoina nurseryssa. Lisäksi vetovastuullamme on ensimmäisen luokan liikunnat sekä kuvaamataidon tunnit.



Musiikki- ja tanssihetki, joka todella on lasten mieleen.


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Eläinystävämme

Pahoittelut pidentyneestä blogitauosta. Yritämme täällä landella netin käyttömahdollisuuksista riippuen kirjoittaa useammin.

Täällä olemme saaneet elää lähellä luontoa ja voisimme kertoa teille hiukan seuralaisista. Toiset niistä viettävät aikaa kanssamme päivällä ja toiset taas erityisesti yöaikaan.

Farmilla meillä on oma aasi, joka kuljettaa meitä lyhyitä matkoja hitaasti, sillä hän on hiukan laiska. Aamulla hän herättää meidät kylän kukkojen kera kovalla huudolla samaan aikaan kun ensimmäinen rukouskutsu kaikuu farmillemme.

Erityisesti iltaisin ja öisin sleeping treen alla oleilessamme kaskaat ja heinäsirkat aloittavat korvia särkevän säestyksen. Heidän vuokseen afrikassa ei ikinä ole hiljaista.

Yöllisiä seuralaisiamme ovat olleet erityisesti hiiret. He haluavat välillä pelästyttää meitä tekemällä pesän rinkkaamme tai hukkumalla keskellä yötä käsienpesuämpäriin. Luulimme päässeemme rauhaan hiiriltä huoneemme korjauksen jälkeen, mutta eräänä yönä kuulimme kovan hiirien nakerruksen teltamme vieressä. Taskulampun avulla saimme selville, että hiiret olivat kaivaneet noin nyrkin kokoisen onkalon jota pitkin he saapuivat herkkuapajille huoneeseemme.

Eräänä yönä heräsimme siihen, kun jokin suuri eläin hyppäsi telttamme sein vasten. Säikähdimme niin kovasti että naapurimme tuli suuren viidakkoveitsen kanssa juosten katsomaan,mikä meillä oli hätänä. Lopulta selvisi, että huoneemme nurkasta löytyi pelästynyt sammakko,jonka naapurimme kääri paidan kulmaan ja pelasti takaisin luontoon. Lisäksi näitä kämmenen kokoisia sammakoita saamme tavata iltahämärässä suihkuun mennessämme.

Pienessä kylässämme kaikki hevoset,lampaat, vuohet, aasit, kanat, kukot, lehmät, kissat ja koirat elävät vapaina yhdessä ihmisten kanssa. Usein ne väistyvät ihmisten tieltä, mutta joskus joku jääräpää haluaa seistä keskellä tietä vaikka vastaan tulisi kelekele.

Afrikkalaisessa vessassa on kaivettu reikä,jota ympäröi yleensä peltiseinät melkein jokaiselta sivulta. Illan hämärtyessä vessassamme saa usein taskulampulla löytää torakoita, skorpioneja, kärpäsiä ja suuria koppakuoriaisia. Olemme saaneet tottua näiden seitsemän viikon aikana moneen pieneen hyönteiseen eikä niitä edes tunne kun ne kävelevät iholla.

Iltanuotiolla istuskellessa, kun ilta on hämärtynyt, ketut kaivautuvat koloistaan  ja aloittavat huutamisen pitkälle yöhön. Joskus ääni kantautuu hyvin läheltä mutta emme ole niitä nähneet,sillä ne pakenevat valoa.

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä ei sovi unohtaa talomme vanhinta asukkia sisiliskoa, joka rapistelee päivät pitkät kattomme rajassa. Joskus gekot yrittävät vallata talomme sisiliskolta, mutta onneksi eivät ole siinä onnistuneet. Odotamme innolla (välillä kauhulla) , mitä muita uusia tuttavuuksia kohtaamme Afrikassa reissumme aikana.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

31. Joulukuuta 2015

Päätimme viettää vuoden viimeisen päivän läheisessä kaupungissa Barrassa. Tarkoituksenamme oli hakea passiin uudet leimat sekä tehdä ostoksia uutta koulun keittiötä varten. Aamuauringon noustessa istuimme kelekelessä emmekä vielä tienneet mitä kaikkea päivä tuo tullessaan. Barraan saapuessamme kävikin ilmi, että meidän täytyi vielä jatkaa matkaa lautalla pääkaupunkiin Banjuliin.

Banjulissa menimme immigration centteriin hakemaan passiin leimoja, mutta afrikkalaiseen tapaan se ei ollutkaan kovin yksinkertaista eikä helppoa. Jotta olisimme saaneet leimat, meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko maksaisimme suuren summan rahaa tai printtaisimme todisteet työskentelystämme Apu-pakun koulussa. Päätimme siirtyä läheiseen nettikahvilaan tulostamaan tarvittavat asiakirjat. Jonkin ajan kuluttua olimme jälleen odottamassa centterillä leimoja. Pitkän odottelun jälkeen kävi ilmi, että viranomaiset eivät vieläkään olleet tyytyväisiä. Eräs tuttava, joka oli poliisi, saapui apuun ja pitkän keskustelun päätteeksi hän sai neuvoteltua meille uudet leimat. Huomasimme että täällä ei ole yhtä selkeää linjaa, kuinka käytännön asioita hoidetaan vaan se riippuu siitä kenen kanssa asioit.

Seuraavaksi päätimme lähteä nostamaan rahaa automaatista keittiötarvikkeita varten. Melkein joka kadun kulmassa oli automaatti ja pankki.  Saimme kuitenkin vasta kuudennella ja seitsemännellä automaatilla nostettua rahat, sillä automaatit eivät toimineet. Nälkä kurni kovasti jo vatsassa ja aurinko paahtoi täydeltä taivaalta, joten päätimme lähteä levähtämään ja ruokailemaan paikalliseen ravintolaan.

Ruokailun jälkeen lähdimme tekemään omia ostoksiamme paikalliseen supermarkettiin. Supermarketti oli noin siwan kokoinen, löysimme sieltä kaikki tarpeelliset ostokset. Raita ja Heidi ostivat myös suklaajäätelöt, jotka maistuivat taivaalliselta, sillä ruokamme kylässä on kovin yksipuolista.

Ennen kuin lautta lähti takaisin Barraan päätimme vielä käydä ihastelemassa merimaisemia. Istuimme tulikuumalla hiekalla ja ympärillämme oli suuria palmupuita. Paikalliset lapset tulivat esittämään tanssin uuden vuoden kunniaksi pientä rahasummaa vastaan. Tuntui uskomattomalta niissä maisemissa viettää vuoden viimeisintä päivää.

Barrassa ostimme koulun keittiötä varten kokkaustarvikkeita mm. suuria valurautapannuja, vesiämpäreitä ja riisisiivilän. Uuden vuoden kunniaksi ostimme itsellemme paikallisia keksejä ja munkkeja sekä tapalapaa eli leipää.

Lähdimme kotimatkalle kohti Albredaa kelekelellä noin kello kuusi. Emme ennättäneet tehdä kotimatkaa kovin kauaa, kun auto alkoi yskiä ja kuulostaa siltä, että kovin pitkälle ei päästäisi. Lopulta auringon laskun aikaan seisoimme keskellä paikallista "highwayta" odottelemassa uutta kelekeleä. Emme osanneet muuta kuin nauraa, sillä päivä oli ollut hyvin tapahtumarikas. Emmekä osanneet arvata, että tulisimme viettämään uuden vuoden yön kelekelen kyydissä pilkkopimeässä.




Noin tunnin odottelun jälkeen uusi kelekele saapui poimimaan meidät kyytiin. Matka Albredaan oli pitkä, kuoppainen ja äänekäs, sillä paikalliset tiet ovat todella huonossa kunnossa. Pilkko pimeässä ajoimme kylästä kylään ja lopulta saavuimme Albredaan 9-10 välillä , jossa meitä piti olla vastassa oma aasimme Bala kuljettajan kanssa. Kävikin ilmi, että koska matkamme oli viivästynyt useammalla tunnilla, Bala oli palannut jo kotiin. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä pimeässä 4km kohti kotia mukanamme kaikki ostokset, joita olimme tehneet kaupungissa. Kello alkoi lähestyä puolta yötä, kun yhtäkkiä kävellessämme huomasimme kelekelen tulevan kohti meitä. Onneksemme pääsimme loppumatkan kotiin kelekelen kyydissä. Koska tiedon kulku täällä on heikkoa oli Bala lähtenyt uudelleen hakemaan meitä Albredasta ja joutui näin kääntymään tyhjin käsin takaisin meidän huristaessamme kelekelellä ohitse.

Lopulta pääsimme turvallisesti kotiin ja olimme todella väsyneitä rankan päivän jälkeen. Kaaduimme telttaan puolen yön aikaan ja saimme juuri ja juuri lähetettyä läheisillemme uuden vuoden terveiset.